Rat ki Rani

Heräjä, heräjä, erämaan kansa!
Kuka auttaisi Ziccoria?

Edellisestä merkinnästä onkin jo aikaa... no, mitäpä sitä kirjoittamaan kun ei ole mitään kirjoitettavaa. Eikö se näin ole? Itse asiassa ajattelin jossain vaiheessa alkavani pitää lukupäiväkirjaa LJ-kirjaani, mutta sitten sekin ajatus jäi kun päätin kirjaavani sen lukupäiväkirjan sitten omalle sivulleen jos ikipäivänä edes päädyn sitä kirjoittamaan. Minulla olisi kokonaista kaksi merkintää vuoden lukemistosta. Ei paljon, kun ottaa huomioon kuinka paljon olen lukenut.

...mistä ihmeestä sitä tekstiä alkaa oikein tulla, kun ei yritä kirjoittaa mitään erityistä? Varsinkin, kun yrittää kirjoittaa jotain erityistä niin ei saa aikaan mitään. Kummallista, perin juurin.

Itse asiassa minun piti ilmoittaa sellainen tosiseikka, että en olisi tänäänkään päätynyt kirjoittamaan minkään valtakunnan merkintöjä, ellen olisi niin tylsistynyt: pääsin palaverista vartin sen jälkeen kun toimisto oli mennyt kiinni, joten minun piti odottaa pari tuntia että pääsisin viemään sopimuspaperin. Tuota odotusaikaa on vieläkin jäljellä enemmän kuin tarpeeksi, kotiinlähtö venähtää järjettömästi enkä edes tiedä odotanko turhaan, kun en tiedä kelpaako tuo soppari tuollaisenaan vai tarvitseeko se jotain liitettä.

Meh.

Tuli koodattua Legend of the Eaglen uutta ulkoasuakin niin, että olin vähällä myöhästyä palaveristani. Tai oikeastaan myöhästyinkin, mutta ei se haitannut. Ei ainakaan niin paljon kuin minua harmittaa se, jos nyt istun täällä odottamassa toimiston aukeamista turhan takia.

"Ehkä tämä paikka on labyrintti, mutta minähän olen rotta."

Olisi niin paljon sanottavaa, mutta taidan tyytyä sanomaan vain että

Kha'och'e hreemez.

Melkein odotan että K hyppää vastaan rynkky kainalossa.

Maailmassa täytyy olla jotain vikaa, jos ylityökielto aiheuttaa vakavaa haittaa liiketoiminnalle.

Onpahan taas tullut nähtyä niin häröjä unia että lieneekö voivan olla tosikaan. Pököimmästä päästä taitaa olla se, jossa tarjosin K9A-improa Egmontille, mitä kautta se sitten päätyi kuitenkin johonkin mystiseen omakustanteeseen. Ja kaiken huipuksi kannessa komeili tekijän nimenä Ledsen Arkangel. Siitäkin huolimatta, että kyseessä tosiaankin oli usean piirtäjän kokoonsaattama teos. Ja siitäkin huolimatta, että luulisi kustanteessa sentään ennemminkin tekijöiden oikeat nimet olevan. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

No mutta, sehän olikin uni. Siinä mitään logiikkaa kaivatakaan. Jotenkin olivat saaneet ne 72dpi:n kuvatkin kauniiksi painotuotteen A5-kokoon.

Kerran taas olin piirtänyt kertakaikkisen überhienon sarjakuvaruudun. Herättyäni en kuitenkaan muistanut siitä mitään muuta kuin sen että se tosiaan oli ultimaattisen hieno ja että siinä oli jokin kertakaikkisen härö perspektiivi. En edes muista oliko se piirretty ylhäältä alas vai alhaalta ylös. Jokin merkillinen pilvenpiirtäjämäinen efekti siinä oli. Harmittaako? Eeeeeei toki.

Kaikkein pahinta kuitenkin on se, että olen viime aikoina alkanut taas nähdä ihan oikeasti pelottavia unia - luulin päässeeni sen vaiheen yli kun en pitkään aikaan ollut nähnyt painajaisia. Tai ainakin luulen etten ollut nähnyt, voi olla että aivoni ovat vain neutraloineet muistot. Ei mitään sellaista perinteistä jalkani-ovat-lyijyä-ja-hirviöt-jahtaavat-minua-painajaista, eikä myöskään sitä omaa perinteistäni olen-lintu-ja-törmään-voimalinjoihin-versiotani, vaan jotain merkillistä touhua jossa kuolema on turhan voimakkaasti läsnä. Niin kuin se viimeöinen jossa oli kummituksia ja kaikkea. Puhumattakaan siitä yhdestä joka suunnilleen alkoi sillä että päähenkilö sai kuulan kalloonsa.

Unf. Masentaa. En osaa enää olla. -.-

"En mä voi tiskata, kädet kastuu."

Yläastelaiset ovat hulluja. Ainakin minun kokemukseni mukaan tämä lause pätee suurimmassa osassa tapauksista, tai ainakin suurimmassa osassa niistä tapauksista jotka olen itse tavannut, joten on melko hyödytöntä tulla väittämään minulle että näin ei ole. Mutta ei siitä asiasta kuitenkaan sen enempää. Ensinnäkään minulla ei ole asiasta mitään muuta sanottavaa, toisekseen en nyt kuitenkaan suoranaisesti tahdo suututtaa mahdollisia lukijoitani, joista osa mahdollisesti kuitenkin on yläastelaisia ja näin ollen saattaisi suuttua mielipiteestäni. (Tosin ovathan he saattaneet suuttua mielipiteestäni jo nyt, mutta sille en mahda mitään. On minulla kuitenkin oikeus olla tätä mieltä, eikö totta? Tietääkseni ainutkaan laki ei kiellä olemasta sitä mieltä että yläastelaiset ovat hulluja. Sitä paitsi olin sitä mieltä jo yläasteella.)

Mutta kuten jo todettua, ei minun siitä pitänyt puhua. Ei laisinkaan.

Nimittäin Galyhoc on jostain syystä majoittautunut päähäni eikä suostu jättämään ajatuksiani rauhaan. Toisin sanoen, minun on pakko yrittää saattaa hänen re-designeerauksensa valmiiksi (tai itse asiassa, ylipäätään minun oli pakko aloittaa koko re-designeeraus). Koivet ovatkin nyt suhteellisen toimivat, tai tyydyttävät ainakin minua, mutta pärstävärkkiä en saa kuntoon sitten millään. Tai no, kyllä se muuten toimisi, mutta näyttää liian vanhalta.

Ai, että miten niin liian vanhalta?

No, pojan pitäisi olla teini. Ja ne kuvat jotka olen hänestä saanut aikaan näyttävät lähinnä nelikymppisiltä. Joten ymmärtänette, että siinä on jotakin ongelmallista. Homma ei oikein hyvin ole käsineessä, jos teini näyttää nelikymppiseltä. Ei hän nyt sentään niin kova ketjupolttaja ole että olisi ihan niin liukkaasti vanhentumaankaan päässyt (ja itse asiassa hän ei polta laisinkaan).

Mutta katsotaan nyt, josko se tästä alkaisi lutviutua kun tarpeeksi kauan hinkkaan lyijykynää paperia vasten.

Tämän päivän ensimmäinen osuma antoi toden totta odottaa itseään, mutta kyllä se sitten oli hyvinkin sen arvoinenkin. Aivan huimaa, kuinka hyvän fiiliksen siitä saa kun tosiaankin löytää jonkin aivan törkeän rikkomuksen niitä varta vasten etsiessään. Jos niitä ei etsi niin se tuskin muuta kuin suututtaa, mutta jos niitä etsii niin tilanne on tosiaan toinen - löytyminenhän on nimenomaan onnistumisen kokemus, ja mitä törkeämpi tapaus sitä suurempi onnistuminen. Toisin sanoen, odottaminen ei haittaa jos saalis on hyvä. Good ol' hunter.

Jestas sentään mikä euforia. Rokki soi ja elämä hymyilee.

Olkoonkin, että tässä pitäisi varmaan jo kohta alkaa huolestua. Jos ei nyt suorastaan siitä, että riemuitsee törkeän rikkomuksen löytäessään, niin ainakin siitä, että päivän ensimmäistä löytöä alkaa refleksinomaisesti tituleerata nimellä "päivän ensimmäinen tappo". Eipä silti, sopii äärimmäisen hyvin kyllä metsästäjäteemaan - yleensähän kaiketi metsästäjät tappavat saaliinsa. Siinähän kai koko metsästyksen ideakin on. Tai mistä minä tiedän, kun en ole ikänäni metsästänyt, mutta jos saaliista on tarkoitus tehdä ruokaa niin kyllä se jossain vaiheessa pitää varmaan hengiltäkin ottaa. Luulisi ainakin.

Olen tainnut viettää liikaa aikaa Kelson seurassa kun jätkä tunkee jo kielenkäyttöönkin. Tosin ei sentään käytökseen. Onneksi.

"Kuule, se on sähkölukko. Sähkölukot eivät toimi sähkökatkon aikana."

Nyt on pakko sanoa, että minä totta vieköön taisin tyystin kadottaa uskoni ammattigraafikoihin. Alkoi ihmetyttää jo hiukan silloin kun kuulin, ettei graafikkoharjoittelija osaa tehdä banneria - jestas sentään, eihän bannerin tekeminen nyt ole yhtään sen ihmeellisempää kuin minkään muunkaan webbisivulle tulevan grafiikan. Mutta kaiken huippu oli kyllä se kun tuo mainittu otus kysyi, että miten hän saa värin vaihdettua, kun kotisivumalli oli pelkästään kuva. Siis hyvänen aika sentään, graafikkoharjoittelija kysyy tietojenkäsittelijöiltä kuinka kuvasta vaihdetaan väri.

No myönnetään, ei se ollut ihan niin yksinkertainen juttu kuin miltä ehkä saan sen tässä tekstissä kuulostamaan, mutta kyllä minä olin vakavissani kuvitellut että graafikot osaisivat käyttää Photoshopia muuhunkin kuin kuvien koon muuttamiseen. Puhumattakaan sitten siitä, että kai nyt visuaalisen alan harjoittajan pitäisi ainakin paremmin osata kuvia käsitellä kuin koodarien!

Mutta se siitä.

Huomasin tänään itsessäni aivan merkillisen piirteen. Kun on tyystin omistautunut etsimään rikkureita, tekijänoikeusrikkomuksia ja muuta vastaavaa, niin ensimmäinen tuntemus silloin kun löytää jonkin oikein törkeän tapauksen ei olekaan kiukku - ei, vaikka niin hyvin perustellusti saattaisikin olettaa. Ensimmäinen tunne ei ole kiukku, vaan hyvin järjenvastaisesti suunnaton, villi riemu. Voiko joku kuvitella? En minä ainakaan voisi ellen itse olisi sitä kokenut. Mutta niin vain käy.

Tosin ei se ole mitään verrattuna siihen riemuun jonka kokee tehdessään työtä. Siis en tarkoita tässä yhteydessä nyt mitään sellaista mukamas-työtä josta nykyisin ihmiset valtaosin saavat palkkansa, vaan ihan oikeaa fyysistä toimintaa, jota minä ainakin ennemminkin nimitän työksi vaikka en siitä saisikaan (enkä saakaan) minkään valtakunnan rahapalkkaa. Mahtavatko nykyajan ihmiset millään tavoin tietää sitä, kuinka palkitsevaa ja vapauttavaa on oikea, raskas ruumiillinen työ? Siitä saatava riemu on hyvin lähellä sitä katharsista, jonka saavuttaa kun kerrankin saa laulaa oikein sydämensä kyllyydestä. Ja se on tosiaan jo paljon se.

"Hei, kaadetaan meidän palvelin."

En mahda mitään sille, että tyhjät liiketilat ja -rakennukset sekä ruosteiset peltikatot, halkeilleet asfalttipinnat ja verkkoaidat ruohottuneiden kenttien ympärillä saavat minut automaattisesti ajattelemaan slummia. Vaikka ne sitten olisivatkin työvoimatoimiston vieressä tai kaupungin keskustassa.

Puhumattakaan sitten siitä että pitää olla töissä moisten rakennusten naapurissa. Ihme fiilis. Tai, ihme fiilis ylipäätään olla töissä. Masentaa joka ikinen päivä kun lähden kotiin. Tai no, en ole ollut hommissa vielä kovin kauaa, joten saattaa olla että se siitä ajan myötä helpottuu kun / jos saan jotain järkevämpää tekemistä jossain vaiheessa.

Mutta mystistä on, kuinka Anawurp on nyt alkanut kummitella mielessäni. Kesäloma ilmeisesti pisti ajatukset hyrräämään oikein toden teolla, ja aloin kehitellä ensin historian aikajanaa mantereelle, mutta sitten mielessä kehkeytyi raakileita muillekin asioille joita saattaisi yleisölle esitellä, kokonaiskuvan saamiseksi Anawurpin nykytilanteesta jollei muuta - ja syntyi ajatus mahdollisimman kattavalle Antarcticin esittelysivustolle, Encyclopedia Antarcticalle. Saas nähä kuinka käy, urakka on melkoinen jotenka on aina mahdollista että uuvahdan kesken kaiken.

Kaikkein pahinta on, että samanlaiset ensyklopediat pitäisi oikeastaan tehdä myös Adon Wordille ja Star Ornsille - ja siinä sitä vasta työtä onkin, kun ottaa huomioon että kuljettavana alueena ei ole enää vain yksi manner vaan useita planeettoja. Väkisinkin hoidosta tulee per paikka huomattavan paljon suppeampi. Mutta tietysti, jos kävijä saa vähääkään itseään kiinnostavaa lisäinformaatiota ja, mikä tärkeintä, tuntemuksen siitä että minä tiedän mitä olen tekemässä / tunnen paikan josta puhun / tuollainen voisi oikeasti olla olemassa, niin homma on hyvin.

Nuuh. Väsyttää.

Haah, impropäivitys. Tämähän alkaa käydä mielenkiintoiseksi, en millään malta odottaa että tarina jatkuu. En tosiaankaan. Mutta eipä siinä kai muu auta kuin vain odottaa, ja toivoa samalla ettei Wempuli piirrä liian nopeasti - teknisistä syistä, en tahdo omaa deadlineani ennen heinäkuun loppua. Sarjakuvakilpailusarjakuva kun on työn alla ja edistyy tuskallisen hitaasti.

Mutta en olisi ikinä uskonut, että Rickyllä on nyt yllättäen noin helppo pelata. Tai ainakin aloitusviestin kirjoittaminen tuli kuin leikiten. Mitä siinä mahtoi mennä, reilu tunti kai, ja lopputuloksena oli A4 rivivälillä 1 ja fontilla 12 (tai 10, mene ja tiedä - jos menen, niin tiedän, mutta sitten en saa tätä kirjoitusta viimeisteltyä).

"Sitten" on muuten hassu sana. Kuulostaa ihan joltain "silloin" ja "en" -sanojen yhdistelmältä.

Tästä tulee sillisalaattia, mutta tuskinpa se ketään haittaa. Latasin uuden käyttäjäkuvan, Ricky mon amour se siinä poseeraa.

Tahtoisin veneen. Vihreävalkoinen lasikuitupaatti, nimeksi antaisin Molly Malone paitsi että se on kyllä luultavasti jo varattu. Se voisi kääntää hiukan katseita Suomen lipun alla jossain Irlannin satamassa. (Unohdinko sanoa? Totta kai purjehtisin sillä Irlantiin.)

"Monumentit ja käytäntö vaihtuu, esirippu kun sulkeutuu."

Olipahan taas viikonloppu. Juhlapäivät pitäisi kieltää lailla. Niistä on useimmiten vain pelkkää harmia - ellei koko päivä ole tyystin teennäistä touhua, se on pelkkä tuntemus siitä että jokin ei tunnu oikealta koska mikään ei tunnu miltään, tai vaihtoehtoisesti jokin järjetön tappelu jostakin järjettömästä asiasta, ja lopputulos on aina enemmän tai vähemmän surkea. Vähintäänkin masentava. Pahimmillaan kaoottinen. Hrumph. Minen kertakaikkiaan vain kestä juhlapäiviä, siltä tuntuu.

Ja nyt sitten taas - ei vietävä, tuntuu siltä että pitäisi purkaa itseään johonkin mutta ei vain osaa. Se yksi tietty tuntemus rintakehässä, tietyn psyykkisen tilan merkki, härnää tuhottomasti ja saa olon tuntumaan vain vielä huonommalta, sellainen... mätahdonpoistäältä-fiilis. Tai jotain. Pistää hokemaan "en tahdo, en tahdo" kaiken aikaa, "ärsyyntynyt" olisi ehkä kaikkein lähimpänä.

Nyt sitten kaikki kuvittelevat että angstaan. Enpä. Ihan normaalia mielialanvaihtelua, hiivatin rasittavaa vain. Olin ihan virkeä, ennen kuin päädyin täyskylmiltään työhaastatteluun. Älkää enää ikinä lähettäkö minua puolikylmiltään työhaastatteluun. Tai ihan sama, yhtä idiootiksi itseni tunnen joka tapauksessa, valmistautunut eli ei.

Tajua en, alkoi hävettää ihan hillittömästi enkä ees tiiä miksi. Ihan kuin olisin tehnyt jotain pieleen/jättänyt tekemättä jotain tärkeää. Sanonut jotain väärin, tehnyt jotain väärin, tms. Ja kuten sanottu, en keksi mitään järjellistä syytä sille.

Alkoi javaohjelmoinnin suunnitelmantarkastuksen jälkeen, kehkeytyi tuplasti pahemmaksi ruotsintunnilla ja nyt on jo melkoinen ongelma, kun pitäisi oikolukea taulukuvauksia. Mutta eiköhän se siitä ohi mene, kun keskityn tuohon paperinivaskaan kunnolla - olisi syytä ainakin, jos aion saada hommat huomiseen mennessä valmiiksi niin kuin pitäisi. Ja mieluiten päivällä, etten taas valvo yötä tekemättömien töiden takia.

Ihan kuin syyllinen olisi jotain mitä sen ohjelman kanssa tapahtui. Tai sitten se johtuu jostain mitä tein jollain foorumilla, kun niilläkin jo ehdin jossain välissä piipahtaa. Tiedä häntä. Vaikka tuskin sillä niin suurta merkitystäkään on.

"75% aseistetuista miehistä ei pidä äkillisistä kosketuksista selässään."

Juu. Piti eilen tehdä ties mitä koulutöitä ja roolipeliviestivastauksia, mutta mihinpä minä sitten päädynkään? Lukemaan nettisarjakuvia. Keskellä yötä. Siis, ihan totta - keskellä yötä. Ei voi olla totta. Juuri kun olen päättänyt, että yritän saada unirytmini takaisin järjestykseen, niin alan taas valvoa vuorokaudet läpeensä. Ei hjuva.

Java-ohjelma... nggh. Olen ihan pihalla, ja suunnitelma pitäisi tarkastuttaa huomenna. Mikä hiivatin suunnitelma? En minä ole osannut suunnitella yhtään mitään, kun olen tähän asti yrittänyt vain selvittää itselleni että mistä ihmeestä ylipäätään on kysymys. Änngh. Yritä siinä nyt sitten suunnitella. Ei kait tässä muu auta kuin ottaa korttipakka kauniiseen käteen ja miettiä että mitä sille voisi tehdä, tuskin ohjelmassakaan tulee tarpeen tehdä korttipakalle asioita joita sille ei reaalimaailmassakaan voisi tehdä.

No tästä nyt ihme vinkumiskirjoitus tuli. Pitäisi keksiä jotain positiivista tähän loppukevennykseksi, mutta ei jaksa. Ei siis kertakaikkiaan vain jaksa. Ellei sitten vain sano sitä, että minä olen kertakaikkisen rakastunut tuoreimpaan roolipelihahmooni. Kirov on ehana mies.

Kevään ensimmäinen fasaanihavainto tehty tänään. \o/ Talsin koulusta kotia kohti kun silmäkulmassa näkyi liikettä, sitten käännyin katsomaan ja kas kummaa, se ei ollut JTO vaan ihka elävä fasaani. Mustavariksiakin alkanut näkyä taas. Tervetuloa vaan, kaverit, olikin jo ikävä teitä.

Mutta mitä minun ihan oikeasti piti sanoa, on se, että älkää ikinä ostako lasten vesivärejä. Ne ovat kammottavia. Ostakaa engelsmannit tai venakot tai ihan mitkä vaan, mutta älkää lasten vesivärejä! Niiden kanssa saa tahkoa ja tahkoa, eikä taatusti maalaamisesta ainakaan nauti. Tai ei ainakaan enää sen jälkeen kun on kokeillut jotain laadukkaampaa, puhumattakaan siitä että yrittää käyttää laaduttomia ja laadukkaita värejä yhtä aikaa! Hirveä kokemus.

Se mitä minä en ymmärrä - yksi niistä monista asioista - on että miksi lasten maalausvälineiden pitää olla niin surkeita. Ei kai lapsi voi oppia nauttimaan maalaamisesta jos värien kanssa saa tapella ihan mahdottomasti. Ja ne siveltimet, hyvänen aika sentään! Voiko niitä siveltimiksi edes kutsua? Yritin kerran maalata pienoismallilaivan pohjaa lasten vesivärisiveltimellä, eikä siitäkään tahtonut tulla mitään.

Legend of the Eaglekin päivittyi taas vaihteeksi. Sain jopa aikaiseksi yhden kuvan.

Sain uuden korttipakan. Ja pitihän sitä kokeilla. Ja olin koukussa taas. En muistanutkaan kuinka paljon rakastan kortinpeluuta. ♥ Pitäsi ostaa joku kirja, en osaa kuin pari hassua pasianssia. Tahtoo pelata pokeria! Okei, oon hassu, kuka sitä nyt uhkapeliä yksikseen pelaisi (...miten voi päästä kunnolla tunnelmaan jos pelaa itseään vastaan?)

Eipä silti, en tiedä josko panoksilla siltikään viitsisin pelata, tai no ehkä tulitikuilla tai jollain, mutta ei ainakaan rahalla. Käteistä muutenkaan liikaa ole. Väittävät kyllä että panokset ovat oleellinen osa pokerissa, joten ehkä niitä tulitikkuja sitten voisi harkita. Kun oppisi ensin pelaamaankin, neh.

Aika hölmöä, kulutan ensin tuhottomasti aikaa siihen että pohdin ketä äänestäisin vaaleissa, ja sitten kun on vaalipäivä niin en äänestä. Ensin puursin täysillä tietokantakaavaa, ja sitten kun saan homman valmiiksi niin pyryttää jo niin paljon lunta ettei viitsi nenäänsä ulos ovesta pistää. Tai no, viitsii kyllä kun on pakko, siis silloin kun lähtee autoon voidakseen siirtyä takaisin opiskelupaikkakunnalle. Alkaa rasittaa tämä reissaaminen. Anyhow, nyt masentaa. ._.

En tajua. Ricky-parka ei sitten jätä minua hetkeksikään rauhaan. Ei sillä että minulla sinänsä olisi mitään sitä vastaan, mutta... kun muutakin pitäisi tehdä. Itse asiassa aika tavalla muutakin. Yksi projekti, ohjelmointitehtävät, muut koulutyöt ja sitä rataa. Piirtääkin pitäisi, ja kirjoittaa King of Canadaa ja Valkea kuin verta ennen kuin annan itsestäni ihan kuolleen vaikutelman. Mutta ei. Dietrich se vain kummittelee päässäni.

Tajusin tässä, että hänen tarinansa on minulle jonkinlainen henkireikä~ Voin olla miten stressaantunut tahansa, mutta kun alan pohtia hänen kohtaloitaan ja edesottamuksiaan niin rauhoitun. Aika mielenkiintoista sinänsä, kun ottaa huomioon kuinka sekava menneisyys hänellä on. Hmm.

Pitäisi itse asiassa yrittää saada siihen tarinaan jotain järkeä. Siinä nimittäin ei ole, ei sitten minkäänlaista. Ei mitään järkeä siinä miksi hän toimii niin kuin toimii ja miksi hänen ympäristössään olevat ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Tai no, Schneider tuntuu olevan ainoa tyyppi jonka käytöksessä on järkeä. Olen jostain syystä alkanut kiintyä häneenkin ihan mahdottomasti.

...tai siis kyttäsin ohikulkijoiden jaloissa olevia kapistuksia kun istuskelin käytävässä odottamassa tunnin alkua. Mutta koska ne ihmisten jaloissa olevat kapineet sattuivat olemaan kenkiä (ja tietysti housuja, mutta minä tuijottelin lähinnä lattianrajaan) niin kaiketikin voidaan sanoa että katselin kenkiä. En siis kuitenkaan käynyt kenkäkaupassa.

Mutta näyttää siltä, että nuo maiharityyppiset kapistukset jotka minulla on taitavat sittenkin olla siitä parhaasta päästä valikoimaa. Missään tapauksessa en haluaisi ainakaan niitä kapeakärkisiä korkeakorkoisia. Yhdet pitkävartiset tosin näyttivät aika hyvältä, mutta niissä oli kaksi pahaa vikaa: ensinnäkin niissä oli liian ohut pohja, ja toiseksi ne näyttivät liian pehmeiltä - kumpikaan ominaisuus ei ole kovin hyvä talvena, jona joutuu kahlaamaan vesilätäköissä. Pinta näytti nimittäin siltä, että se voisi vuotaa aika herkästi. Enkä tunne ketään joka tahtoisi ehdoin tahdoin kastella sukkansa koulumatkalla.

Järjestin Elbenliedin RoPe-Netin mainoslaatikkoon, saa nähdä olisiko siitä jotain hyötyä. On epämukavaa pitää pystyssä roolipeliä jonne kukaan ei tunnu löytävän, mutta katsotaan nyt jos saisin jostain jäseniä. Ehkä se siitä käyntiin lähtisi, olisi miellyttävää ainakin jos porukka on kunnollista. u_u Ja Punheedin kanssa sama juttu, mutta Elbenlied nyt vain sattui olemaan mainostuslistallani ensimmäisenä.

Pitäisi lukea ruotsin sanakokeisiin, kirjoittaa projektisuunnitelmaa, maalata Legend of the Eaglen sivuja ja kirjoittaa Canus nelosta. Ei kiva. Ja kaiken huipuksi olen taas saanut päänsäryn.

Mistäköhän se mahtaa johtua, että aina kun näen big bro'ni niin puhumme joko Antarcticista tai sitten jostain lukemastamme kirjasta. Siis, jonkun päänsisäisistä kehitelmistä, ei koskaan mistään todellisesta. Ihan kuin todellista elämää ei olisi edes olemassa. Tai sitten se on vain jotain mistä ei kannata puhua kun siinä ei ole mitään mielenkiintoista. Who knows, not me. Mutta liekö sillä sitten niin väliäkään.

On siitä nimittäin sitten joskus jotain hyötyäkin. Kuten tällä kertaa, tuli kehitettyä melkoisen hyvä ratkaisu siirtolaisongelmaan (...okei nyt kuulostan siltä kuin kuvittelisin olevani joku huippupoliitikko ja luulevani voivani ratkaista kaikki maailman ongelmat, sikäli kuin nämä kaksi ilmaisua nyt edes sopivat samaan lauseeseen). Yleensä sentään saan vain hyviä ideoita juonen ja henkilöiden suhteen, mutta nyt tuli sitten ratkaistua oikein perustavanlaatuinen ongelma ja olen siitä hyvin tyytyväinen. u_u Tai ainakin ratkaisu tuntuu oikein loogiselta.

Oli meinaan pulmallinen tilanne. Ei tuntunut olevan mitään järkeä siinä että Anawurpille tulvisi tai edes olisi tulvinut siirtolaisia, sitä sitten pähkäilimme ja mietiskelimme kaikenlaista. Mutta kun lopulta mainitsin että tällä hetkellä joka toinen keksimäni antarcticilainen tuntuu kantavan venäläistä nimeä niin avot, ratkaisu syntyi kuin taikaiskusta. Saksalaisten nimien runsaus selittyi siinä samassa. Ja amerikkalaiset oli sitten helppo selittää sen ensimmäisen ratkaisukehitelmämme pohjalta. Kauan eläköön aivoriihi.

Ja nyt minun tietysti pitäisi kertoa mikä ratkaisu on mutta taidanpa olla ilkeä ja jätän sen mainitsematta.

"Ellei tilalla ole väliä, kannattaa aina käyttää inttiä"

Määmeen kotiin tänään, whoopee. Kiirettä tosin pitää, kun koulu loppuu puoli neljältä -> olen neljältä kämpillä -> paikallisbussi lähtee kakskytäviis yli neljän, notta ehdin linja-autoasemalle. Mutta mikäpä siinä, tavarat on lähestulkoon pakattu joten siitä vain ottaa laukut mukaan ja painelee tiehensä. Kyllä se siitä.

No, mitäpä tässä sitten sen kummempia. Hupaisaa istua tunnilla, jota pitää se opettaja, joka kannattaa sitä joukkuetta joka on oman suosikkini vastapeluri tämän illan SM-liigakierroksella. Pakko päästä siihen tiettyyn autoon, että ehdin kuuntelemaan pelin. o.o

Aika hupaisaa muuten, meillä piti olla vartin tauko ja se kesti puoli tuntia. Saa nyt sitten nähdä, onko tässä enää taukoja lainkaan. Sietäisi olla kyllä, jos olemme täällä sitten vaihtoehtoisesti olemassa kolme tuntia putkeen. Onhan se tietysti kiehtovaa opiskella Javaa mutta rajansa kaikella silti.

Ja minä sitten vain töhrään vihkoni täyteen luonnoksia ja suunnittelen seuraavia sivujan K9A:n improon. Taidan olla ihan koukussa siihen, vietävä kun saisin samalla vimmalla muitakin sarjakuvia tehtyä! Ja muutenkin, aloin tässä jo suunnitella muutoksia sivustollekin kun ei K9A:n sivuille vielä ole moista ilmestynyt.

Hulvatonta, tehtävän palautus on tiistaina ja olen tehnyt sen jo. Ei muuten voi kovin helpolla uskoa kuinka mahtava tunne se on, mutta meikäläisellä kun yleensä on tapana jättää kaikki hommansa viime tippaan. Nyt sitten kuitenkin jostain syystä päätin että hei, tehdäänpä tehtävä nyt kun luppoaikaa on eikä homma edes ole kovin vaikea.

Joten siinä sitten koodasin puolitoista (!) tuntia yhtä index-sivua, mutta siinä meni niin kauan lähinnä sen vuoksi että en ollut tyytyväinen ulkoasuun - liian vaativainen olemma, neh. Kokeilin siinä sitten ties kuinka monta eri ratkaisua ennen kuin lopulta päädyin mieleiseeni. PHP-tehtävät olivatkin ihan lastenleikkiä. Sitten meinasi iskeä laiskuus, ja olin vähällä jättää itse palautuksen myöhemmäksi, mutta päätin kuitenkin lopulta että näh, mitä turhia - tehty mikä tehty, joten mitä sitä enää viivyttelemään. Joten palautettu homma nyt on.

Joten voin painella kotiin ja kevyin sydämin alkaa jälleen kirjoittaa Valkea kuin verta. Tuossa hyppytunnin lopulla sitä jo hiukan kirjoittelin, ja taidan nyt olla kohdassa josta pystyn jatkamaankin toisin kuin eilen. Järkyttävää, olen halunnut kirjoittaa tätä kohtausta jo ties kuinka kauan ja sitten kun lopulta olen kirjoittamassa sitä, ei hommasta ole tulla yhtään mitään. Istun vain ja mietin minkä sanan laittaisin seuraavaksi ja mitä oikeastaan pitäisi tapahtua.

Toivotaan kuitenkin ettei lopullinen teksti sitten maistu lukijalle yhtä tahmealta kuin sen kirjoittaminen kirjoittajalle. Toivon tosiaan ettei niin käy. On se sen verta hulppea kohtaus.

Ja sitten kirjoittamaan koko komeutta taas puhtaaksi, ettei tarvitse taas maanantaina yömyöhällä panikoida sen kanssa että päivitys pitäisi julkaista mutta päivitettävän tekstin HTML-tiedostosta puuttuu vielä puolet. Jos saisin nyt sen homman hoidettua niin voisin viikonloppuna keskittyä sarjakuvan tekemiseen, mikä olisi melkoisen hyvä asia, varsinkin jos saisin sitä sitten tehtyä hiukan enemmän kuin vain yhden sivun. Kun kirjoituksia kuitenkin näyttää tulevan vain yksi luku each, oli sitten joululoma pohjalla eli ei.

Hassua, mulla on ihan oikeasti hyvä olo tänään. Okei moon toipilas ja mahaan sattuu ja Jaffa maistuu kurkussa ja mitä vielä, mutta silti mulla on ihan oikeasti hyvä olo. Hulvatonta. Koulussa ei tuntunut hassummalta mitä nyt että tuli kesken päivän nälkä. Ajatella, nälkä, mikä se sellainen asia oikein kuvittelee olevansa?

Eli näillä näkymin näyttää pahasti siltä että pääsen kotiin viikonlopuksi. Vaikka en minä uskalla ollakaan siitä varma ennen kuin voin todistaa että niin on käynyt, mutta silti, tällä hetkellä näyttää kaikki hyvältä. Nukuin hyvin, ja toivun hyvin. Sitä työharjoittelupaikkaa ei tosin vieläkään ole.

Mitäköhän minun piti...?

Njoo, ei kai sen niin väliä. Aika hassua, koulua käyty kohta kaksi viikkoa ja vieläkin ihan lomameininki päällä. No okei, olen päivisin koulussa ja asun toisessa kaupungissa, mutta mitään muuta eroa ei joululomaan ole - en tee yhtään mitään. Pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa, niin saisin jotain fiksua aikaan, tai ehkei fiksua mutta edes jotain.

Tai sitten olisi tuossa tuo Schindlerin lista, jonka sain Citymarketista tarjouksella. :9 Hulvaton ostos, viimeksi kun näin ko. leffan DVD:n jossain niin se maksoi yli parikymppiä, ja nyt alle kympin. Olen aika tyytyväinen kauppoihini, sanoisinko.

"Mistä projektin osasta generoituvat virheet generoituvat"

Legend of the Eagle on nytten päivitetty. Ihme on tapahtunut. Sain maalattua kaksi sivua - ja huomasin myös, että ainoa tilanne jossa varmasti saan sivuja piirrettyä puhtaaksi on silloin kun odotan toisten kuivumista. Aika hupaisaa. Pääsin sivulle 25 (tai no, oikeastaan vasta sen ruutujen rajaukseen mutta silti). Tosin yhdestä sivusta puuttuu puolet, kun malli on toisessa kaupungissa, mutta silti.

Mitäköhän minun mahtoi pitää sanoa. Oli iltapäivällä jotain niin päätöntä mielessä ja ajattelin että kirjoitan varmana sen tähän kun saan LotE:n päivitettyä, mutta enpä sitten enää muistakaan. Meni niin kauan noihin päivityssählinkeihin, kun ensin piirsin sivuja puhtaaksi ja sitten skannasin niitä lineartteja. No jaa, eipä kai se mitään tärkeää ollut.